PAULA

Viikonloppu oli kertakaikkisen Paula. Hersyvän nauruinen, elämäntäyteinen ja aina yhtä hyvällä tavalla hämmentävä. Noudettuani kunniavieraani Helsinki-Vantaalta sain pelastaa tämän auton alta tämän tästä (brittiliikenne ja sen suunnat, huoh), puolustella suomen autioita katuja ja muistuttaa että täällä mehukkaiden juorujen kertominen salakielellä suomi ei ole kauhean kannattavaa. Kielestä viis, puheenaiheita olis varmaan pitänyt kellottaa, jotta oltais saatu kaikki käsiteltyä. Agendassa jäätiin noin puoleenväliin!

Oli ihanaa ja haikeaakin (kyllä, itkin lentokentällä) saada tuulahdus maailmalta elämästä jota kaipaan. Hymyilyttää kuulla Paulan ajatuksia siitä, miten kaaokselta elämä tällä hetkellä tuntuu eikä nenä näytä oikein mihinkään päin: itse elin ihan samaa murrosta pari kuukautta sitten. Sitä kaipasi Suomeen, mutta tänne päästyä tuntuikin vieraalta. Mikään ei tavallaan ollut muuttunut: koti oli entisensä, mä kuitenkaan en. Asiat tuntui niin eriltä, mutta sitä on vaikea eritellä miten. 

On turha väittää, että erasmusvuoden aikana olis harrastanut kovinkaan syvällistä itsetutkiskelua lukuunottamatta testejä siitä, kuinka monta tequilaa kahteen suomalaistyttöön uppoaa. Se itsensä analysoiminen alkoi tosiaan vasta, kun oli aika palata entiseen elämään ja tajuta kasvaneensa. Tapansa kullakin, mutta jotkut liftaa Intiassa ja etsii itseään paljain jaloin temppeleissä. Mä luulen, että tää on aika pitkälti ollut se mun itsensä etsimisvuosi: kai sen voi ilman sen suurempaa asketismiakin toteuttaa? Nimimerkillä still working on it.

Oon onnellinen, että mulla on Paulan kaltainen ihminen kenen kanssa voidaan yhdessä olla hukassa vielä pitkän aikaa ja vaikka takertua sumuisiin Southamptonin muistoihin jos nykyhetki tuntuu happamalta. Niin me tehtiin tänäkin viikonloppuna, kookosuklaapallojen ja tuhansien kuvien kera. Paula myös halusi nähdä Lahdesta kaiken näkemisen arvoisen. Käytiin Makuunissa... Ja vesiuruilla ja satamassa.

Nähdään Vaasassa, can´t wait <3