SHARING IS CARING?

Kaunista huomenta! Kyllä, huomenta, vaikka kello on täällä kaksi. Olen aina yhdessä asuessamme kovin terävin sanoin vauhdittanut V:n heräämistä ja päivitellyt suureen, ja myös itselleni tyypilliseen kimeään ääneen sitä, kuinka kukaan voi tuhlata puolet päivästään nukkumiseen!? Näyttäisi kuitenkin siltä, että vain ja ainoastaan viikossa on täysin mahdollista oppia nukkumisen ja elämänsä tuhlaamisen jalo taito, ja liittyä tuohon laiskojen ja saamattomien iloiseen joukkoon. Olen nyt joka ikinen aamu herännyt kahdelta. Ehkä se on vain jet lag? ;)

Nukkumisen riemujuhlan lisäksi tarkoitukseni on nyt kirjoittaa jakamisen ilosta. Tarkemmin, asunnon jakamisen. Olen aina Suomessa tyrmännyt ajatuksen soluasumisesta vain sillä verukkeella, että haluan jättää tiskit altaaseen jos huvittaa, käydä yöllä suihkussa jos huvittaa ja pitää bileitä, jos vain huvittaa. Nyt ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja, koska maksan tästä viiden hengen solustani noin 550 euroa kuussa: yksiöön ei yksinkertaisesti ollut varaa. Minulla on oma vessa ja Ikea on lähellä, joten kämpässä ei loppujenlopuksi ole paljoakaan valittamista. Varsinkin, kun huoltomies herätti minut tänään koluamalla sisään kello yhdeksän. Patteri siis toimii taas! :) Tässä kaikessa on kuitenkin valitettavasti yksi hyvin merkitsevä Mutta.

Kämppikset. Tänä aamuna, tai sitä tulisi kai kutsua päiväksi, heräsin jo eilen vitsailemaani painajaiseen. Kuulostaa siltä, taivahan vallat, että olohuoneemme on asuttanut Serranon perhe! Meitä asui eiliseen asti tässä minä, mukava brittityttö, ja espanjainen tyttö äitinsä (!) kanssa. Tämä espanjainen ei oikeastaan puhu mitään,  johtunee äitinsä läsnäolosta, ja koen oloni aina epämukavaksi heidän seurassaan, kun keskustelua käydään vain espanjaksi enkä siis ymmärrä sanaakaan. Eikä tässä vielä kaikki :) Eilen yöllä palatessani klubilta, minut vastaanotti keittiössä uusi  naispuolinen espanjalaisvahvistuksemme. Poikaystävänsä kanssa? Ja nämä ovat samasta kaupungista kotoisin kuin ne, ketkä eivät puhu minulle mitään. Joten tadaa, solussamme asuukin kahden espanjalaisen sijasta neljä, ja virallinen kieli lienee kimakka ja kovaääninen olaola. Rakastan espanjaa ja espanjaisia, mutta for real, miksi IHMEESSÄ lähteä vaihtoon viettämään aikaa perheensä kanssa ja välttelemään ihmisiä, jotka sinuun haluavat tutustua? Puhumaan omaa kieltä, vaalimaan vain omaa kulttuuria? Keittiömme täyttää suorastaan riehakas puheensorina, kunnes sinne astuu joku "ulkopuolinen": keskustelu hiljenee ja Serranot poistuvat näyttämöltä. Tämä tosiaan riipii hermojani. 

Tietysti yhteisasumisessa on myös se puoli, että kaikilla on omat tapansa hoitaa ja jättää hoitamatta asioita. V pitää minua kotona järkyttävänä siivoushirviönä, mutta täällä tunnen oloni suorastaan rikolliseksi: jätettyäni tiskialtaaseen yhden mukin yhdeksi yöksi, minua odotti aamulla yksi lappu: "Olemme jokainen vastuussa omista sotkuistamme". Hyvä on, pelisäännöt tulivat erittäin selviksi. Mitatkaamme siis viivottimella jääkaapin hyllyt, jotta kellään ei vaan olisi liikaa tilaa, ostakaamme jokainen omat tiskirättimme ja hiiviskelkäämme keittiöön aina salaa niin, ettemme vaan joudu tapaamaan toisiamme. Kurjaa, varsinkin kun yläkerrassa asuu se yhteisö, missä haluaisin asua. Olenkin jo harkinnut muuttavani Luisin ja Paulan sohvalle, kun siellä vallitsee aina niin rento ja kodikas ilmapiiri. 

Tässä kaikki tältä erää, aurinkoisempaa päivänjatkoa!